pieni kesäinen paratiisisaareke

Palasin opiskelukaupunkiin (noo, muutama viikko sitten - kuten sanottu, olen laiska bloggaaja), ja vaikkei se ole muuttunut kesällä, niin jokin on kuitenkin vähän erilailla. Kadut onkin tutumpia, ja tiedän missä on paras kirppari ja mihin kannattaa viedä kengät suutarille, missä on kaupungin keikkatarjonta. Kaipaan isompaa urbaania viidakkoa ympärilleni muttei tämäkään paha ole. Mutta nyt on jo ikävä Tampereen jugentaloja ja kahviloita ja Pyynikin metsärauhaa!

Palaaminen tänne kuitenkin tapahtui vähitellen, aina muutaman kassillisen kera ja kiertoreitillä kolmannen kaupungin läpi.

 

 

 

'

  

Se kaupunki oli Porvoo ja saanko vain sanoa että se on ihana! ihanaihanaihana.

Se on ihana koska siellä on ikuisuuden ikäisiä pastellisia kivitaloja ja näkymä joelle. Siellä on pihakirppiksiä joista voi löytää käyttämättömia korsetteja ilmaiseksi ja punaiset nahkakengät kolmella eurolla. Ei haittaa vaikka mukulakivet aiheuttaa liukastelua ja suklaa on yltiöhintaista. Jopa turistikaupat on söpöjä eikä niiden sisältämä krääsäkään niin muovista ja ärsyttävää kuin yleensä.

Porvoo on aina ollut mulle pieni turistikylä Suomessa, sellainen jossa käydään sunnuntai-iltapäivänä ja ravataan ne turistikrääsäkaupat ja nähtävyydet läpi ja mennään jonnekin syömään. Ja siksi olikin tiedostamaton shokki että jotkut ihan oikeasti asuu siellä, ja käy kaupassa ja juoksee bussiin ehtiäkseen töihin ja kiroaa varmaan niitä meidän turistien ihailemia mukulakivikatuja siinä samalla. Sellainen pieni kulttuurishokki Suomen sisällä. Että ai näinkin oikeasti eletään ja tää on ihan tavallista ja arkea jossain. Siellä niiden karkkiväristen vanhojen kivitalojen keskellä. Sielläkin on sydänsuruja ja räntää ja puhjenneita pyöränkumeja.

Siitä kaikesta tuli olo että olisi ollut ulkomailla.

 

Ulkomailla jossa on muumeja ikkunoilla.